Tänään kävimme Miehen ja Pirpanan kanssa kirkossa kuuntelemassa poisnukkuneiden läheisten nimet (itselläni oli myös laulua kuoron kanssa). Pirpanan kanssa meni hyvin siihen asti, kun äiti tuli näkyviin, sitten tuli itku kun ei päässytkään vaihtamaan syliä. Suuren osan muusta ajasta tyttö veti sooloa, hihkui läpi saarnan "hii hii"...
Kävimme myös hautausmaalla viemässä kynttilöitä, ja illalla piti käydä vielä uudestaan katsomassa että palavatko ne. Olin ostanut kannettomia versioita lyhtyjä silmällä pitäen, mutta päätimmekin laittaa kynttilät myös muiden kuin kaikkein läheisimpien haudoille. Illalla totesimme että hyvin palavat kannettomuudesta huolimatta, kun sade ei ollut vielä pyyhkäissyt liekkejä pois.Hautausmaalla kävely on ainakin minulle rauhoittavaa. Oman kuolevaisuutensa muistaminen hidastaa askelta, ja hetkeen ei ole kiire mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti